Ajoin taksilla pitkin Pohjanmaata,
älkää, pliis, kysykö miksi.
Ajankuluksi kuskia jututin,
huomasin hänet rasistiksi.
Hän kysyi: "Onko teilläpäin
niitä n****ja näkynyt?"
Kuulin pelkoa, vihaa äänessään.
Päätin: tarinan kerron nyt.
Kerroin kuskille, ettei Etserissä
ole mamuja, valitan.
Ja jos haukkumaan noin ihonvärejä käyn,
riman viimeisen alitan.
Mutta idässä, missä varttunut oon,
oli pakolaiskeskus ja toinen.
Suomen kieltä mamuille opetin,
oli meininki suurenmoinen:
"Opettaja, voinko viedä sun tarjottimen?"
"Opettaja, voinko mä auttaa?"
Mamuvuosia parhaina muistelen,
kunpa voisin ne vielä palauttaa.
Oli myös tosi synkkiä hetkiä:
pojat näyttivät arpiaan.
Sellaisia ei Suomi-pojilla oo,
ne tulee kranaatinsiruista vaan.
Yksi iso mies itki isäänsä:
"Näin kun hänet ammuttiin."
En osannut siihen sanoa mitään,
pitkään hiljaa me istuttiin.
Tämän jälkeen se taksikuski ei
multa kysynyt yhtään mitään.
Hieman perui hän puheenparsiaan,
minä kaipasin Syvään Itään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti